Viivoja veteen

Voisivatko

joka solu painaa
tonnin
niillä on
silmät ja korvat
ne muistavat
kaiken

olenko lukinnut ne
jäädyttänyt pinnat
sileiksi
että niillä voisi luistella

voisivatko tanssivat jalat
sulattaa
avata
ja joka solu lentää
perhosen siipenä
erivärisenä sävelenä

16 kommenttia

  1. Ari - Runoja
    21/09/2013 – 10:34

    Solubiologiaa 🙂

    Vastaus
  2. Hilbert
    21/09/2013 – 11:06

    Ovela lähestymistapa!

    Vastaus
  3. runopasanen
    21/09/2013 – 12:20

    tanssien solut kevenevät lentokuntoisiksi!

    Vastaus
  4. eijakaarina
    21/09/2013 – 12:59

    Voisivat, voivat!

    Vastaus
  5. Tuima
    21/09/2013 – 15:11

    Keveyden ja raskauden (käytetään nyt vaikka näitä määreitä) vastakkaisuutta ja se toimii. Omassa luennassani runossa kaipaus ja suru ovat niin suuria, että runon puhuja on lukinnut tunteensa, siloitellut pinnan sileäksi jääksi. Ehkä suru / kaipaus alkavat väistyä, ehkä solut kaipaavat ulos lukkojen takaa? Tanssivat jalat viittaavat elämänhaluun ja solujen erivärinen sävellento jonkin uuden ja ehkä kepeämmän tavoitteluun. Raskaasta alusta huolimatta runo kääntyy toiveikkuuteen, mikä miellytit minua suuresti. Jalat tanssimaan vaan!

    Vastaus
    • viiiva
      21/09/2013 – 15:25

      Tuima, sä tajusit tän runon. Hui. Ihan huimaa.

      Vastaus
  6. Diina
    22/09/2013 – 08:29

    Tanssi voi paljon!

    Vastaus
  7. susupetal
    23/09/2013 – 08:17

    Ihminen tekee paljon pysyäkseen kasassa. Lukitsee itsensä, rakentaa suojaavan muurin, jonka takana voi olla turvassa.
    Mutta myös vankina.
    Tuttuja tuntemuksia runossasi.

    Vastaus
    • viiiva
      23/09/2013 – 13:52

      Kiitos, Susu. Suoja tarvii löytää jostain. Toivottavasti ei oman itsensä kustannuksella.

      Vastaus
  8. runojuonia
    24/09/2013 – 11:30

    pidin runosta ja erityisesti lopusta.Tuiman analyysi on oivaltava, yhdyn siihen

    Vastaus

Jätä kommentti